navi_icon

19.06.2017

Tarkoitus pyhittää keinot, mutta keinot rapauttavat rakenteet

-- Manifesto-Eero (Eero-Manifesto.jpg)

Jussi Halla-aho ja hänen edustamansa poliittinen suuntaus eivät ole omiaan herättämään sympatiaa. Perussuomalaisten edellisviikonlopun poliittinen melodraama huipentui siihen, että puolueen maahanmuuttokriittisen siiven historiallinen voitto puoluekokouksessa kääntyi vähintään yhtä historialliseen tappioon jo seuraavina päivinä.

Suomalaisten perushyveisiin on aina kuulunut tietynlainen pragmaattisuus: tärkeintä on se, että asiat hoidetaan – ei miten ne hoidetaan. Se on toimiva ohje yksilöille, mutta ongelmallinen yhteisöille.

Timo Soinin ja kumppaneiden päämääristä on olemassa kaksi versiota. Heidän oman versionsa mukaan vaalituloksesta järkyttyneet edustajat seurasivat omantunnon ääntä ja riskeerasivat poliittisen tulevaisuutensa. Toisen version mukaan he halusivat varmistaa ministerin paikkansa, ja uhrasivat puolueensa henkilökohtaiselle edulle.

Jälkimmäinen tulkinta sai lisää painoarvoa, kun selvisi, että operaatiota oli suunniteltu jo viikkoja, ja siitä oli informoitu hallituskumppaneita. Lopullinen totuus lienee jossain välimaastossa, mutta vasemmistoliiton Li Anderssonin toteamus siitä, että Juha Sipilän ja Petteri Orpon ensimmäisen päivän arvojohtajuus oli jo toisena päivä muuttunut peli-politikoinniksi, osui ainakin osittain maalin.Kun lopputulos miellyttää, on helppo unohtaa millä hinnalla se saavutettiin. 

Rappio jatkuu

Suomessa on jo vuosia ollut käynnissä poliittisten instituutioiden rapautuminen. Puolueilla on sääntönsä, mutta puolueiden johtajat katsovat usein oikeudekseen sivuuttaa ne. Ministerivalinnat ja -erot tapahtuvat puheenjohtajien mahtikäskyillä, vaikka muodollisesti päätäntävalta on ihan muualla. Useimpien puolueiden kanta asioihin on puheenjohtajan kanta, vaikka sääntöjen mukaan asia on päinvastoin. Puheenjohtajat ilmoittavat avoimesti, etteivät aio noudattaa esimerkiksi puoluekokouksen tekemiä päätöksiä, jos eivät niistä pidä.

Ennen paheksuttiin poliittisia virkanimityksiä, mutta ennen ne sentään olivat poliittisia: niiden tarkoitus oli saada hengenheimolainen päättävään asemaan vaikuttamaan yhteiskunnalliseen kehitykseen. Nykyään nämä nimitykset ovat etupäässä feodaalisia. Uskolliset palvelijat tai puoluetoverit palkitaan nimityksillä ilman, että kukaan olettaa niillä olevan mitään poliittista ulottuvuutta.

Perussuomalaisten sotku on jatkoa poliittisten instituutioiden rappiolle. Oli Halla-ahosta mitä mieltä tahansa, niin totuus on, että joukko poliitikkoja, jotka olivat sitoutuneet järjestön sääntöihin, mieluummin tuhosivat järjestön, kun noudattivat sen tekemää, itselle epämieluisaa päätöstä. On hyvä muistaa, että loikkarit olivat rankaisemassa saman järjestön toisinajattelevia jäseniä silloin, kun he itse olivat vahvoilla. Ranskan kuningas Ludvig XIV sanoi aikoinaan: L’état, c’est moi (valtio, se olen minä), nyt saman johtopäätöksen puolueestaan tekivät soinilaiset.

Ajalle tyypilliseen tapaan asiat myös käännettiin päälaelleen. Halla-ahoa muistutettiin siitä, että politiikassa ei pidä koskaan ottaa selkävoittoa vastustajastaan. Neuvo on sinänsä hyvä, mutta heijastaa hyvin toteajansa maailmankuvaa, jossa puoluekokouksessa äänestävät rivijäsenet ovat vain johtajiensa paimentamaa karjaa. Pitää muistaa, ettei Halla-aho ollut se, joka äänesti koko puheenjohtajiston uusiksi – sen tekivät puolueen sääntöjä noudattaen sen oma jäsenistö.

Voitto avoimuudelle?

Se, että muutoksen myötä koko hallituksen poliittinen luonne muuttui, oli vain häiriötekijä. Presidentti ja hallituskumppanit olivat kaikki yksimielisiä siitä, että Suomen tilanne on tällä hetkellä sen verran kriittinen, ettei sitä pidä keikuttaa vaaleilla. Suomessa kun on tärkeämpiäkin asioita kuin vaalit. Tästähän meillä on ennakkotapaus jo vuodelta 1973. Syykin oli väljälti sama, Suomen oli saatava selvyys Eurooppa-politiikkaansa, jonka Halla-ahon valinta oli nyt kyseenalaistanut. Toki tämän viikon ratkaisu on mittakaavaluokaltaan edeltäjäänsä pienempi.

Elokuva Broadcast News ennusti jo 1980-luvulla hämmästyttävän osuvasti median tulevan trivialisoinnin ja rappion. Elokuvan avainrepliikki oli toteamus, jonka mukaan piru ei saavu keskuuteemme atrainta heiluttelevana paholaisena, vaan asiallisen näköisenä henkilönä, joka pikkuhiljaa saa meidät tinkimään periaatteistamme.

Halla-ahon tappiota on jo kuvattu voittona inhimillisyydelle ja avoimuudelle, mutta sillä oli hintansa. Ajan hengen mukaan suomalaisen demokratian perusinstituutio, puolue, alistui henkilölle. Timo Soini noudatti ranskalaisten kuninkaiden ajatusmaailmaa loppuun asti. Vanhalla iällään Ludvig XV nimittäin totesi: Après moi, le déluge (minun jälkeeni seuraa vedenpaisumus/katastrofi). Ja niin seurasikin, nimittäin Ranskan vallankumous.


Eero Iloniemi
Yhteiskuntasuhteiden asiantuntija


Kuva: Getty Images
 

Tagit: Manifesto, Blogit, Ajankohtaista, PR, Viestintä, Tutkimus